Image Slider

Alkuperäisenä suunnitelmana oli tavata satamassa lauantaiaamuna klo 9:30, mutta kun edellisenä iltana oltiin kaverini Helgan kaverin synttäreillä clubilla, siirtyikin tapaaminen 11:30 kaikkien hokiessa toisilleen "don't be late!". Voitte varmasti arvata, että tietystikään kaikki eivät olleet paikalla sovittuun aikaan.
   Synttäreistä vielä hieman: meille oli varattu VIP-pöytä aivan tanssilattian etuosasta, joka kuulemma maksaa 10 000 MOP, eli n. 1 100€ sisältäen juomia ja pientä naposteltavaa (nallekarkkeja ja sipsejä, molempia kourallinen). Tämän lisäksi synttärisankari sai kakun (en tiedä kuuluiko pakettiin) ja kuvansa heijastettuna seinälle hetken ajaksi. Mutta koska kekkerit olivat niin "halvat", tilattiin pöytään vielä 4 pulloa champanjaa a la 300€ chipale (jokaisen pullon toi yksi itäeurooppalainen tyttö hopeassa paljettimekossa ja tähtisadetikku pullon päässä). Ja tämä vain sen kahden tunnin aikana kun minä olin paikalla. Näin täällä Aasiassa.

Takaisin lauantaihin, tosiaan, minä ja Christal olimme ainoat paikalla 11:30 ja me kaksi olemme myös ainoat, jotka asuvat eri saarella sataman kanssa, muilta siis ei hirveän hyviä tekosyitä löytynyt. Joka tapauksessa pääsimme 12:30 lähtevään lauttaan tyttöjen kanssa ja tapaisimme kaikista eniten myöhässä olevan Alexin Hong Kongissa. Lauttoja menee puolen tunnin välein, joskus jopa useammin, joten ehdittiin vaan syödä lounasta ja sitten oltiin jo kaikki koossa ja valmiina lähtemään kohti Ocean Parkia. Jouduttiin muuten ottamaan kaksi taxia, koska meitä oli viisi ja Alex pistettiin maksamaan molemmat matkat, koska hän on mies :D Tämä on Aasiassa tarpeeksi hyvä syy, eikä Alexkaan kyseenalaistanut tapahtumaa mitenkään.


Odottelu ei toki loppunut siihen, vaan Hong Kongissa oli kamalat ruuhkat ja kun meidän taxi oli vihdoin perillä, jouduimme vielä odottamaan n. 15min toista taxia. Sitten sisään puistoon, jossa edessä oli tietysti... Lisää odottelua.

Lauantain ja halloweenin takia puisto oli aivan tupaten täynnä ja kun sanon tupaten täynnä, älä rajaa itseäsi ajattelemalla mitä se tarkoittaa Suomessa. Avarra mieltäsi ja mieti mitä se tarkoittaa n. 8 miljoonan asukkaan kaupungissa, jonka lähimaastossa asuu yli 100 miljoonaa ihmistä ja todella moni haluaa viettää halloweeninsa juuri Ocean Parkissa. Kyllä, ja sitten vielä tuplaa nuo kuvitelmat jonoista.
   Päästäkseen Ocean Parkin pääalueelle, piti mennä vaijerihissillä vuorelle. Tämä kuulostaa ihan hyvältä, kunnes tajuaa, että kaikki muutkin ovat menossa samaan osoitteeseen. Etsiessämme hissin jonon päätä, tajusimme pikkuhiljaa, kuinka pitkä odotusaika olisi edessä. Ja tässä vaiheessa emme edes olleet huomanneet jonon kiemurtelevan kolminkerroin vielä kaaaauas kauas horisonttiin ennen kuin pääsisi ”loppusuoralle”, joka itsessään olisi jo minun kirjoissani pitkä jono. Eikä tässä vielä kaikki, käytöstavoistaan surullisen kuuluisat kiinalaiset yrittivät kiilata jonossa parhaansa mukaan. Onneksi edessämme oleva tyttöporukka alkoi paasata jokaiselle ohittelijalle niin kovaan ääneen ja aggressiivisesti, että puiston työntekijät löysivät paikalle ja ohjasivat käytöstavattomat ihmiset jonon perälle. Oli myös virkistävää huomata, että ymmärrän edelleen mandariinia sen verran, että tiedän mistä puhutaan. ”Mutta me ollaan yhdessä!” (suomentaisin, että samaa porukkaa, mutta pakko kääntää suoraan tarinan takia), huudahtaa viisihenkinen keski-ikäisten naisten porukka kun heitä ei päästetä liittymään kahden kaverinsa seuraan (tässä vaiheessa oli jonotettu ainakin 30 min ja oltiin vieläkin ihan alkutaipaleella). ”Menkää yhdessä sitten perälle!”, huudetaan takaisin. Kiinaksi ja livenä tämä keskustelu oli huomattavasti hauskempi, mutta juu.


1,5h-2h jonotuksen jälkeen pääsimme vihdoin hissiin. Maisemat olivat niin hienoja, että se oli melkein jonotuksen arvoista. Melkein.
   Vuorella liityimme heti ensimmäisen kauhutalon jonoon ja muistaakseni pääsimme sisään aika nopeasti, ehkä vain 30 min jonotuksen jälkeen. Tämän jälkeen kaikki jonot olivat huomattavasti pidempiä ja ehdimme koko iltana vain kolmeen taloon, mikä tekee reilun 30€ hinnan aika kovaksi.
   Yleensä seisoskelua jonossa kesti sen about 1,5 h ja välillä ei kyllä hirveästi jaksanut naurattaa. Taivaskin päätti pistää kortensa kekoon ja vaihteli rankkasateen, ripottelun ja tyynen sään välillä alle 5 min välein. Onneksi meidän porukalla oli yhteensä kaksi sateenvarjoa, joten pysyttiin aika kuivina.
   Koska aurinko oli jo laskenut meidän päästessämme paikanpäälle, oli koko puisto aika pelottavan näköinen. Oli savukoneita ja koristeluita, karmivaa musiikkia ja kauhu-asuisia näyttelijöitä pelottelemassa kauhutalojen ulkopuolellakin. Osa kävijöistäkin oli pukeutunut teeman mukaisesti ja näkyi verisiä sairaanhoitajia, Marioita, Harley Quinneja, vankeja, Scream-kummituksia ja vaikka mitä. Jotkut olivat tuoneet lapsensa paikalle, mikä ei omasta mielestäni ollut hirveän hyvä valinta heidän ollessa silminnähden peloissaan vastaantulijoista.
   Itse sain osakseni hyvän osan pelottelua, erotuin nimittäin ulkonäöllisesti massasta, mutta näyttelijät ilmeisesti myös haistoivat pelkoni. Jälkikäteen naureskelen aina vaikka mille kokemuksille, mutta H-hetkellä olin kauhutaloissa peloissani ja pari kertaa pääsin oikein kirkaisemaankin hah. Talot eivät olleet hirveän pelottavia jälkikäteen ajatellen, pois lukien viimeisen K-16 talon, jossa oli todella häiritsevä S&M-leikit gone wrong -teema ja näyttelijät saivat koskea meihin. Jonossa harjoittelin kanttoniksi fraaseja ”leave me alone” ja ”don’t touch me”, mutta onneksi kaverin käsikynkässä olin sen verran turvassa, ettei niitä tarvinnut käyttää. Enpä niitä enää olisi muistanutkaan. Itse olen nuorempana käynyt Barcelonan Tibidadon kauhutalossa ja mikään ei kyllä vedä vertoja sille kokemukselle, ei edes tämä viimeinen talo.

Christal, minä, Helga & Tabi. Porukan viides jäsen, Kini, ei päässyt mukaan.

Yhdeksän jälkeen alettiin pikkuhiljaa lähteä pois Ocean Parkista, koska ei tunnissa enää ehdittäisi mihinkään taloon jonojen takia. Muut lähtivät vielä syömään, mutta minä ja Tabi päätettiin lähteä siitä takaisin Macauhun.

Viittätoista vaille kaksitoista päästiin sisään lauttaan standby-paikoilta, muuten oltaisiin jouduttu odottamaan 00:30-lauttaa, joka viiden tunnin yöunien ja koko päivän seisomisen jälkeen ei kuulostanut yhtään hyvältä.
   Yhdeltä pääsimme koskettamaan Macaun maakamaraa onnenkyyneleet silmissä kiiltäen. Tabin poikaystävä tuli hakemaan häntä (mopolla), joten olin yksin matkalla kotiin. Tässä kohtaan oli kaksi ongelmaa: 1) busseja ei kulje hirveästi näin myöhään ja 2) minulla oli vain 50 käteistä ja siitäkin 40 Hong kongin dollareina, jotka yleensä kyllä käyvät maksuvälineenä. Päätin olla pihi ja yrittää selvittää, millä bussilla pääsisin edes saarelleni ja voisin kävellä loppumatkan kotiin asuessani kahden sillan lähistöllä ja näin lähellä jokaisen saarelle niiltä tulevan bussin pysäkkiä.
   Tarkoituksena oli siis päästä jonnekin alla olevan vasemmanpuoleisen kuvan ympyröidylle alueelle. Hyppäsin AP1-bussin viimeiseen vuoroon luullen sen vievän minut oikeaan osoitteeseen. Hokkus pokkus, hetken päästä löysinkin itseni Kiinan rajalta (ks. oikea kuva). Vaikka Macau onkin pienikokoinen, ei siellä voi ihan kaikkialle kävellä, varsinkaan saarten välillä ja varsinkaan myöhään yöllä ja väsyneenä.

 
Tässä vaiheessa oli siis päästävä taxiin, ellen halunnut ensin kävellä keskimmäisen sillan luo ja sitä pitkin n. 2,5 km Taipan saarelle. Muuten ihan OK minulle, koska tykkään kävellä varsinkin lämpimällä säällä (täällä edelleen öisin asteet 23-26), mutta halusin jo nukkumaan. Noh, ongelma oli semmoinen, että vaikka taxin saisinkin suht. autioilta kaduilta, eivät rahani enää riittäisi ollessani niin kaukana. Piti siis löytää pankkiautomaatti ja kävellä aktiivisemmille alueille kännykän karttaa apuna käyttäen. 20% akkua jäljellä, jes.
   Onnekseni löysin pankkiautomaatin, täällä kun pankkeja on aika tiheältään, mutta sepä ei ollut Bank of China => en voi nostaa rahaa Macaun tililtäni => joudun nostaa Suomen tililtä ja maksaa sievoisen summan ulkomaalaisen kortin takia (n. 10€ sadan euron nostosta… Ja nostin niin paljon rahaa, koska prosenttiosuuden lisäksi nostosta otetaan kiinteä könttäsumma. Parempi siis nostaa paljon rahaa tulevaisuutta varten suoraan). Rahat lompakossa lähdin etsimään taxia ja sellaisen onneksi varsin nopeasti sain. Ikäväkseni minulla on osoitteeni vain portugaliksi ja taxikuskit harvoin niitä osaavat. Pääsimme kuitenkin yhteisymmärrykseen Taipasta ja siitä, että osoittelen tietä sitten siellä päässä. ”Ying wen siu siu” taxikuski kertoi mandariini-kanttoniksi. Hän osaa englantia siis hieman.
   Pääsin kahden aikoihin vihdoin kotiin ja jouduin pyytämään ”respan” työntekijän avaamaan huoneeni oven jälleen kerran, koska unohdin avainkortin sisään. Mahtava loppu seikkailulleni. Varsinkin koska samainen työntekijä on aiemminkin joutunut avaamaan oveni, kun tulin kotiin hieman maisteissa kello neljältä aamulla. Onneksi tällä kertaa vaatteeni olivat sen näköiset, että clubilla en varmasti ollut.

Välillä tuijotan ulos ikkunasta ja mietin, että miten ihmeessä mä oon tänne päätynyt. Siitä, kun sain päähänpistoksen ulkomaille muuttaa, tuntuu olevan vain hetki. Ehdinkö mä koskaan edes oikeasti pysähtyä miettimään, mitä olen tekemässä, vai hyppäsinkö vain lentokoneeseen? En ole asiasta ihan varma.

Olen asunut Macaussa vasta 2,5kk kuukautta. Toisaalta tuntuu, kuin olisin asunut täällä aina ja toisaalta tuntuu, kuin olisin saapunut vasta kaksi päivää sitten. Muistan vieläkin sen fiiliksen kun menin sisään AirMacaun koneeseen ja sen hetken kun saavuin huoneeseeni ensimmäistä kertaa. Tuijotin ikkunasta ulos ja vaikka olinkin innoissani uudesta elämänvaiheesta, pysähdyin ensimmäistä kertaa miettimään, että mihin ihmeeseen mä itseni olen laittanut.

(Tältä siellä ikkunan ulkopuolella näyttää harmaana päivänä)

Muistan kun lähdin ensimmäistä kertaa asuntolasta syömään parin vanhemman opiskelijan kanssa lähimmän ison tien varrella olevaan ravintolaan. Lähdimme mäen päällä sijaitsevasta asuntolastamme alas bussin kyydillä (lol, alaskävelyyn menee max 5 min). Alhaalla kaikki näytti niin vieraalta, isolta ja pelottavalta. Olin toki asunut Pekingissä, mutta siellä minulla oli tukea ja turvaa niin host perheen kuin au pair -toimistonkin osalta ja minut oli aina viety turvallisesti autolla kaikkialle. Nyt olin aivan yksin ja oman onnen nojassa. Minulla on hyvä suuntavaisto, mutta jostain syystä en yksinkertaisesti hahmottanut lähiympäristöä yhtään ja se teki olon turvattomaksi.

Nykyään tämä "pelottava" katu on tuttuakin tutumpi paikka, enkä voi ymmärtää, miksi se ensimmäisenä päivänä näyttäytyi niin kaameana. Kapeat kävelykadut, vilkkuvat valot, pienet ravintolat, korkeat talot ja oikeanpuolinen liikenne ovat arkipäivää ja kyseisellä kadulla tulee käppäiltyä päivittäin. Ihan normaali katu se on, ei todellakaan ahdistuksen aihe. Mutta silloinkin kun tuntui pelottavaa asua ulkomailla, rakastin sitä tunnetta. Rakastan sitä tunnetta, kun saavun aivan uuteen paikkaan, enkä tiedä mistään mitään. Kaikki on uutta ja hienoa. Joka päivä on seikkailu. En tiedä, osaisinko enää olla yhdessä paikassa montaa vuotta putkeen. Haluan koko ajan jotain uutta.

(Tämän kuvan otin ensimmäisinä päivinäni ja kyllä, se on tärähtänyt)

Muiden mielestä olen todella rohkea lähtiessäni Aasiaan opiskelemaan neljäksi vuodeksi YKSIN. Itselleni se on vähän sellainen olkien kohautuksen aihe, missäs muuallkaana mä sitten muka opiskelisin? Tää nyt on vaan tämmönen juttu, ei mitään erikoista.
   Olen matkustellut perheen kanssa kerran vuodessa koko elämäni ajan ja halunnut muuttaa ulkomaille aktiivisesti kahdeksanvuotiaasta asti. Neljätoistavuotiaana itkin kielimatka-esitettä lukiessani ajatellessani, etten koskaan pääsisi kokemaan sitä. No pääsinhän minä. Sitten piti lähteä yli puoleksi vuodeksi au pairiksi ja sen jälkeen kuukaudeksi reppureissaamaan. Oliko siis ihmekään, että seuraava askel oli ulkomaille opiskelemaan lähteminen? Nykyään tekee mieli itkeä kun katson youtubesta tai instagramista sellaisten ihmisten elämää, jotka ovat lopettaneet työnsä ja matkustavat koko elämänsä. Siinäkö seuraava etappi? Se jää nähtäväksi. Vaikka en paljoa tiedäkään tulevaisuudestani, yksi asia on varmaa: tulen matkustelemaan paljon ja mahdollisimman kaikkialle. En osaa nimetä montaakaan unelmaani, mutta sen tiedän, että haluan nähdä ja kokea mahdollisimman paljon.

Seikkailuihin kasvaa toleranssi ja aina pitää tehdä jotain isompaa. Muille jo se, mitä olen nyt tehnyt, on uskomattoman iso harppaus, mutta täällä mä haaveilen vaihtovuodesta. Oikeastaan olen jopa harkinnut meneväni vaihtoon kahdesti. Ainut este vaihtoon lähtemisellä on, että se "saattaa" hidastaa valmistumista ja sitä en todellakaan halua, olisin jo nyt valmiina lähtemään kohti uusia maisemia (enkä tod tarkoita tätä sillä, etten viihtyisi Macaussa - rakastan elämää täällä).

Aluksi ajattelin lähteä vaihtoon Japaniin (vaihtokoulu on sattumalta koulu, jonne ajattelin lähteä opiskelemaan koko tutkinnon, mutta hinta oli liian kallis), mutta siellä lukuvuodet menevät eri tavalla kuin meillä, joten valmistumisen hidastuminen olisi aika varmaa. Meidän vaihtokohteet ovat omasta mielestäni vähän tylsiä. Onhan siellä aika monipuolisesti kouluja, mutta esim Hong Kong, joka on monen suomalaisen unelma, on meille Tallinaan verrattavissa oleva paikka, siis paikka jonne pääsee hetkessä.


USA:n koulut sijaitsevat omaan makuun turhan hilly billy -alueella ja muutenkaan en ole mikään USA:n suurin fani. Eurooppa olisi helppo vaihtoehto viisumien yms kannalta, mutta tuntuu vähän "tylsältä" (KYLLÄ OLEN TODELLA TURTUNUT, Eurooppaa en tylsäksi oikeasti hauku), olenhan kuitenkin eurooppalainen ja matkustellut Etelä-Euroopassa paljon. Tuntuisi myös vähän ärsyttävältä mennä maahan, jossa puhuttaisi uutta kieltä. Ottaen huomioon, että olen suomenkielinen, joka asuu kantoninkielisessä paikassa, jossa elää englanniksi, yrittää kehittää mandariiniaan ja opiskelee koulussa japania, en ehkä kaipaa tähän soppaan uutta aktiivista kieltä.

Tällä hetkellä olisin kallistumassa Australian, Gueenslandin yliopiston puolelle. Se on ainut vaihtokoulu Ausseissa ja vaikuttaa kivalta paikalta. Australiaa mietin alunperinkin, mutta sitten sekin alkoi vaikuttaa liian helpolta vaihtoehdolta. Kyllä, tätä kirjoittaessani huomaan, kuinka tylsänä pidän todellisuudessa hienoja paikkoja. Itselleni vaan länsimaat tuntuvat niin helpolta vaihtoehdolta ja nyt olisi mahtava tilaisuus päästä vaikeampiinkin paikkoihin suht helposti. Olisi kiva päästä tutustumaan Aasian maihin paremmin, täällä kun kuitenkin tulen elelemään seuraavat vuodetkin ja varmaan tulevaisuudessakin tai vähintäänkin tulen työskentelemään Aasian/aasialaisten kanssa. Haluan myös valita paikan, jossa on hyvät mahdollisuudet matkustella.


Matkustelusta puheenollen, olen todella matkakuumeinen. Joululomalla kaikki aika menee Suomeen ja Pekingiin, enkä siis pääse näkemään mitään uutta paikkaa (yritän kyllä saada Daven lähtemään jonnekin Pekingin lähellä olevaan kaupunkiin) ja kiinalaisen uuden vuoden lomallakin lähden varmaan vain Pekingiin kun kutsu tuli "appiukolta" asti. Haluaisin kyllä silloin lähteä jonnekin lämpimään, koska seuraava pidempi loma on vasta kesällä. Meidän koulussa ykkösillä on practicum, eli yhden kuukauden työharjoittelu ja oma pääaineeni suorittaa sen kesäkuussa. Kesälomani on siis kuukautta lyhyempi, kuinka mukavaa. Toisaalta, en kyllä kadehdi niitä, jotka joutuvat koulun jälkeen menemään harjoitteluun nyt.
   Kavereiden kanssa puhuttiin, että olisi kiva mennä Malesiaan tai Filippiineille kesällä. Vuokrattaisiin talo ja eleltäisiin siellä sitten aurinkoa ottaen ja uiden. Saa nähdä saadaanko aikaisiksi ja onko mulla edes rahaa... Jonnekin on pakko päästä matkustamaan kohta ihan oikeasti tai räjähdän. Asiaa ei yhtään helpota, että opiskelen oppiainetta "tourism destinations", jossa käydään läpi maailman matkakohteita. Nepali nousi listoilleni viime oppitunnin jälkeen ja Malesiakin alkoi kiinnostamaan.

Katson ulos ikkunasta ja tajuan, että asiat ovat jo aika helkkarin hienosti. Vaikka olenkin "too much is never enough" -sanonnan esikuva, pitää todeta, että olen kyllä todella tyytyväinen nykyiseen arkeeni. Se, että voin kutsua täällä asumista arjeksi, on jo aika upeaa. Tämä on sellainen kokemus, joka tulee kyllä pysymään mukanani koko loppu elämäni. Kaksi vuotta sitten olin vielä ihan normaali lukiolainen ja nyt koen löytäneeni paikkani Aasista. Niin se elämä vaan kulkee pisteestä A pisteeseen B ja aina ei ole ihan varma, mitä siinä välillä kävi. Onnekseni itse päädyin juuri sinne minne pitikin.


p.s. pahoittelen erittäin randomia kuvasarjaa
Nyt tuleekin vähän erilainen postaus, nimittäin valokuvapostaus. Olen aina tykännyt valokuvaamisesta, mutta en luokittelisi itseäni valokuvauksen harrastajakasi, enkä omista gopron ja kännykän lisäksi minkäännäköistä kameraa. Erityisesti tykkään ihmisten kuvaamisesta ja ottaa kuvia, jotka välittävät tietyn tunnelman ja parhaimmillaan sisältävät yksityiskohdan, jota ei ehkä heti huomaa. Monesti selailen kännykkäni kuvia ja kysyn itseltäni, miksi olen ottanut niin tylsän kuvan, vain huomatakseni hetken tutkiskelun jälkeen, että siinä olikin joku tärppi.

En todellakaan luule olevani huippukuvaaja ja kamerana on siis todellakin toiminut iphone, minkä takia laatu ei ole mitään huippua (pari kuvaa taitaa jopa olla hieman tärähtäneitä ja osa on huippuzoomattuja/rajattuja, koska olen kyseiset kuvat räpsäissyt vain mahdollisimman nopeasti, että tilanne ei muuttuisi) - mutta eniten tykkäänkin kuvata niitä arjen pieniä hienoja tapahtumia, joita ei voi ennakoida. Kameraa siis tuskin olisi mukana, vaikka sellaisen omistaisinkin ja jos olisikin, ja se ei varmaan olisi käyttövalmiina kädessä aina oikeilla hetkillä kuitenkaan.

Aloitin saman tyyppisen kuvasarjan jo viime vuonna Pekingissä nimellä Beijing in B&W, mutta en syystä X koskaan saanut sitä "valmiiksi". Toivottavasti joululomalla saan kuvattua puuttuvatkin palat, mutta sitä odotellessa, Macao in B&W:

Toivottavasti tykkäätte! :)



Me suomalaiset ollaan niin itsekriittisiä. Moni epäilee varsinkin kielellisiä taitojaan ja olen varma, että monelle tulee pupu pöksyyn ulkomaille opiskelemaan lähtemisen suhteen englannin (tai minkä tahansa muunkin) kielen kohdalla - minä itsekin lukiossa olin todella epäileväinen siitä, pystyisinkö opiskelemaan englanniksi. Epäilin, pystyisinkö edes opiskelemaan tutkinnosta 20% englanniksi ja itselleni englanti oli kuitenkin aina ollut vahva ja läheinen kieli. Parin mutkan kautta päädyin loppujen lopuksi opiskelemaan tutkintoni 100% englanniksi ja vieläpä Aasiaan asti. Noin kaksi kuukautta on opintoja tällä hetkellä takana ja voisin antaa pientä in sightia siitä, millaista on opiskella englanniksi ja millaista on opiskella Aasiassa.


Onko englanniksi opiskeleminen vaikeaa? Ei. Okei, en nyt menisi vastaamaan mustavalkoisesti, että englanniksi opiskelu on helppoa. Riippuu todella paljon siitä mitä opiskelee. Eri aloilla on todella eritasoista sanastoa ja varmaan lääketieteen ja lakiopin sanasto on paljon haastavampaa kuin vaikkapa kauneuden- tai ravintoalan. Itse en koe turismi-/markkinointi-/kauppa-alalla olevan ihan hirveästi vaikeaa sanastoa englanniksi - ainakaan vielä. Olen jostain lukenut, että vaikeampisanastoisilla aloilla kestää noin vuosi, kunnes pääsee kunnolla, kunnolla sisään kyseisen aihepiirin sanastoon ja terminologiaan. Aina kun muuttaa uuteen maahan, menee hetki ennen kuin vieraan kielen käyttämiseen tottuu - älä siis ole itsellesi liian ankara, kyllä se sieltä tulee.

Kuten ylemmästä kuvasta näkee, joissain aineissa on tietysti sanastoa, joka ei ole etukäteen tuttua. Toisaalta, jos opiskelisin accountingia (muistiinpanojen aihe) suomeksi, olisivat termit varmaan silti vieraita. En siis koe tekeväni mitenkään hirveästi ylimääräistä työtä verrattuna siihen, mitä joutuisin Suomessa tekemään. Joihinkin termeihin auttaa suomenkieliset käännökset, mutta hyvin usein olin yhtä pihalla sanakirjan avun jälkeenkin, joten lopetin kääntämisen ensimmäisen viikon jälkeen.


Myös opiskelumaalla on suuri rooli kielen haastavuudessa. Englanninkielisissä maissa taso on varmaan paljon korkeammalla ja opiskelijoilta odotetaan enemmän, mutta meillä opettajat ymmärtävät, ettei englanti ole kenenkään äidinkieli. Jotkut opettajat oikeastaan menevät omasta mielestäni jo liian pitkällekin ja saattavat selittää asian uudestaan kanttoniksi tai kertovat, kuinka kokeessa englannin oikeaoppisuudella ei niinkään ole väliä ja aina voi piirtää kuvia (economicsissa). Holhoamisen pitäisi kuitenkin loppua ensimmäisen semesterin, tai ihan viimeistään ensimmäisen vuoden jälkeen.

Omasta mielestäni englanniksi opiskelu oikeastaan tuo kivan lisän opintoihin. Tykkään kielten opiskelusta, mutta englantia en ole koskaan "osannut opiskella", se kun on vaan tullut todella luonnostaan ala-asteelta asti. Englanniksi yliopistossa opiskellessa oppii kieltä sellaisella tavalla, jota ei voi oppia luokkahuoneessa. Suullisesta ilmaisusta tulee luontevaa nopeasti (mulla tietysti taustalla myös 7kk Pekingissä, jossa käytin englantia pääkielenä) ja on hienoa huomata, kuinka pystyy vastailemaan englanniksi kysymyksiin kaiken maailman aihepiireistä, kuten ekonomiasta tai esimiehisyydestä (mikäköhän management-oppiaine olisi suomeksi..?). Myös sanasto karttuu ja pääsee nousemaan "kouluenglannista" "elämän englantiin".


Selvin ero Suomen kouluihin on ryhmäprojektien tärkeys. Lähes poikkeuksetta kurssilla tulee olemaan suuri ryhmätyö ja se voi olla jopa 30% loppuarvosanasta. Olemme oman luokan kesken kaikilla kursseilla, paitsi valinnaisessa kielessä ja näiden samojen ihmisten kesken on lukuisia pienryhmämuodostelmia. Joillain kursseilla on saanut itse valita ryhmänsä, toisilla ei. Nopeasti oppii huomaamaan, ketkä ovat ahkeria ja tiimipelaajia ja ketkä vain roikkuvat mukana tekemättä mitään. Onneksi omassa kaveriporukassa ollaan kaikki tunnollisia ja toivottavasti jatkossa saadaan useammin tehdä töitä yhdessä.
   Mulle tuli oikeastaan vasta tällä viikolla oivallus siitä, miksi ryhmätyöt ovat varmaan niin tärkeitä. Kirosin aina mielessäni, etten saanut olla itse vastuussa siitä, miten, milloin ja kuinka hyvin projektini haluan tehdä, vaan aina pitää työskennellä noin viiden muun ihmisen kanssa. Halusin olla oman onneni seppä, mutta Aasiassa eletään kollektiivisessa kulttuurissa, etkä voi loistaa yksin. Voit loistaa vasta kun ryhmäsi loistaa myös - mikä on erittäin ärsyttävä ajatus jos ryhmäsi on täynnä lusmuilijoita.
   Ryhmätöihin sisältyy yleensä myös esitelmä ja varsinkin englannissa on paljon yksin tehtäviäkin esitelmiä. Aasiassa osataankin mun mielestä esiintyä paljon paremmin kuin Suomessa ja kaikilla on hallussa sellainen melkein ulkoa opeteltu itsensä esittely ja muiden tervehtiminen, mitä en koskaan ole nähnyt tehtävän Suomessa.

IFT on toinen Macaun tunnetuimmista/arvostetuimmista kouluista ja kyllä tuntuukin, että opiskelee hyvässä koulussa. Midterm-testejen ja ryhmäprojektien lisäksi meillä on paljon quizeja ja joissain aineissa kotiläksyinä "testejä", joissa saa tietysti käyttää kirjaa. Olen kysynyt kavereiltani ja he sanoivat, että meidän koulussa joutuu tehdä eniten töitä Macaun yliopistoista. En tietenkään tiedä tarkasti, millaista on opiskella suomalaisessa yliopistossa, mutta tuntuu, että meillä on oikeasti ihan hirveästi tekemistä. Ensi viikolla on esim. kaksi midtermiä (principles of management ja accounting, josta pääsee kuulemma läpi 30% oppilaista.....), kaksi quizia (japani ja computer), accounting-projektin ensimmäisen osan ja englannin suullisen videon dead line. Näiden lisäksi on tietysti normaalit koulupäivät 10-16:50 ja heti kun ollaan päästy ensi viikon yli, aletaan kiireaikataululla (lue: ei olla edes kirjoitettu juonta vielä) tekemään "lyhytelokuvaa" (onneksi oikeasti lyhyt, n. 5-7min), jonka dead line on sitten sitä seuraavalla viikolla. Töiden teon makuun meitä todellakin valmistellaan ja ihan syystäkin, Aasiassa työelämässä tehdään järkyttävän pitkiä päiviä ja lomia on ihan pari vuodessa.

En koe, että taso olisi hirveän vaativa meidän koulussa verrattuna Suomeen, mutta tosiaan yhtään kurssikoetta en ole vielä tehnyt, ainoastaan yhden midtermsin. Kilpailua on luokkalaisten kesken paljon vähemmän kuin oletin ja mielestäni meidän koulussa ollaan aidosti iloisempia kavereiden menestyksestä kuin Suomessa. Ryhmähenki-ajatus varmaan piilee tässäkin jotenkin taustalla, samassa veneessähän me ollaan ja toisen menestys ei ole itseltä pois. Parhaimmat opiskelijat saavat näkyviä tunnustuksia julkisina stipendejä, jotka ovat kai ihan tuntuvia summia (koulu saa paljon lahjoituksia Macaun yrityksiltä ollessamme johtava hospitality-alan koulu ja tärkeä lisä Macaun turismi-bisnekseen).

Luokassa nukkuminen ei ole yhtään tavaton näky.



Mutta kyllä meitä vielä jaksaa hymyilyttääkin!
 
Olen koulun ainoa länsimaalainen opiskelija (seuraavaksi lähin on pakistanilainen poika ja siitä seuraava mongolialainen kolmannen vuoden opiskelija - melkein kaikki muut ovat Kiinasta, Hong Kongista, Taiwanista tai Macausta), mutta en koe olevani vieraalla planeetalla. En tietenkään tiedä millaista muissa Aasian maissa on opiskella, mutta voisin olettaa, että kaikissa varakkaimmissa maissa se on verrattavissa Suomeen ja Eurooppaan. Aasiaan lähtiessä pelkäsin opetuksen olevan joko aivan surkeaa tai sitten aivan liian vaikeaa omalle tasolleni, mutta IFT:ssä pärjään hyvin. Jos siis Aasiassa - tai missä tahansa ulkomailla - opiskelu kiinnostaa, älä epäröi! Maailma on hienoja kokemuksia täynnä, opiskelu voi olla yksi niistä.
Kiinassa vietetään parhaillaan "kultaista viikkoa", eli kansallispäivän lomaa. Meille macaulaisille ei ole suotu vapaata kuin kaksi päivää, mutta on sekin parempi kuin ei mitään - varsinkin kun koulutehtäviä on pikkuhiljaa alkanut kasaantua ja mid termsejäkin näkyy lähitulevaisuudessa.
 
 
 
Säät hellivät Macauta edelleenkin (paikalliset näkevät asian eri tavalla :D) ja se on tietysti innostanut kotoa lähtemiseen - en ole koskaan ennen kävellyt kesävaatteet päällä lokakuussa! Projektinani on ollut muutosta asti päästä eroon Guilinin matkalta vieläkin muistona olevasta rusketusrajasta keskellä vasenta käsivartta, mutta siinä se vieläkin kaikista yrityksistä huolimatta komeilee. Jotenkin musta tuntuu, että pitää vain hyväksyä, että tulen koko lopun elämäni olemaan kaksivärinen vasemmasta kädestä hah.
 
 
Sunnuntaina mentiin Christalin kanssa Venetianiin, joka on, kuten nimestä voi päätellä Macaun Venetsia. Kasino-hotellit Cotailla eivät ole pelkkiä kasino-hotelleja, vaan niissä on usein myös ostoskeskus ravintoloineen ja esimerkiksi Galaxyssa myös elokuvateatteri. Venetianissa ei olla tyydytty pelkästään ostoskeskukseen, vaan yläkerroksessa on ihan ihka oikea Venetsian pienoismalli. Kanaalit ja arkkitehtuuri on kopioitu tähän muka-ulkotilaan, jossa gondolikuskien laulu raikaa ja Mainlandersit tukkivat kadut ottaessaan kuvia.
   Kasino-hotellien ostareilta löytyy Zara ja H&M (kuulemma myös Bershkat ja Pull&Bearit, mutta en niihin itse törmännyt), mutta enimmäkseen kaupat ovat sellaisia out of my budjet -tyyppisiä. Teki mieli tirauttaa pari opiskelijan kyyneltä kun käytiin Valentinolla, Versacella, YSL:llä, Michael Korsilla, Swarovskilla ja käveltiin lukuisien muiden merkkien kauppojen ohi. Swarovskilta löytyi pari todella... Mielenkiintoista... esinettä, esim. alla olevan kuvan kristalli-puikot ja riisikulho. Hintaa euroissa on n. 2 200€. Nähtiin myös Aasian omilla korukaupoilla Chow Tai Fookilla ja Lukfookilla n. 83 000€ maksavia sormuksia. Eihän siinä mitään jos on liikaa rahaa...
 
 
Venetianilta pääsi seuraavaan hotellin ostarille kätevästi autotien yli kulkevan lasisillan yli. Päästiin ihailemaan uuden Parisian-hotellin Eiffel-tornia yövalaistuksessa - kyllä Macaussa on nyt Venetsia ja Pariisi edustettuna, kuten Las Vegasissakin. Kasinoiden keskuskadun varrella on patsaat kaikista kiinalaisen horoskoopin eläimistä, mikä on mun mielestä niin suloista. On Macaulla jotain omaakin Las Vegasiin verrattuna :D
(Ikkuna-)Shoppailuiden jälkeen seuraamme liittyi Helga ja pääsin ensimmäistä kertaa Macaussa yksityisauton kyytiin kun Helgan kaveri heitti meidät *rummun päristystä* baariin. Olin niiiin yllättynyt kun kuulin, että Macaussa on baarikulttuuri! Pekingissä on kyllä baareja, mutta en sanoisi siellä olevan "mennään pareille ja pelataan biljardia tai tikkaa" -meininkiä.
   Loppuilta menikin sitten todella lähellä kotiani sijaitsevassa baarissa (, josta minulla ei ennen ollut hajuakaan) tikkaa pelaten. Oli muuten todella yllättävää oppia, ettei tikan heitossa olekaan tarkoituksena vain sokeasti yrittää aina heittää keskipisteeseen ja että pisteet vähentyvätkin alkupistemäärästä ensimmäisenä 0:n saavuttavan ollen voittaja. Kaikkea sitä täällä oppiikin.
   Oli todella kivaa päästä näkemään kavereita vielä normaalia koulun ulkopuolista tekemistäkin rennommassa ympäristössä. Meidän porukan neljäs jäsen, Kini, oli käymässä Kiinassa ja Hong Kongissa, eikä päässyt paikalle, mutta oli hengessä mukana silti. Oli mahtavaa päästä vapaasti juoruilemaan muista luokkalaisista ja kuulla, etten ole ainut, joka pitää tiettyjä tyyppejä epäkohteliaina. Se ei siis johdu vain siitä, että olen ulkkis ja minulle pitää puhua englantia (ihmeen iso kynnys ihmeen monelle ottaen huomioon, että opiskelemme kuitenkin englanninkielisessä koulussa).
 
Saatiin vähän jännitystäkin iltaan kun poliisit tulivat paikalle tarkistamaan kaikkien henkkarit alaikäisiä (kai) etsiessään. Noh, minä fiksuna tyttönä en koskaan kanna passiani mukana, vaikka se onkin maahanmuuttajille ohjeistus ja näin olin suomalaisen ajokorttini varassa. Christalilla taas ei ollut minkäännäköistä henkilötodistusta mukana, koska baariin lähteminen oli tullut vähän extempore-ideana.
   Onneksi poliisit olivat kilttejä ja hyväksyivät minulta ajokortin ja opiskelijakortin, jolla todistin jotenkuten olevani täällä laillisesti ja Christal pääsi pälkähästä kun selitimme, että hän on kyllä täysi-ikäinen (kuten onkin) ja meidän kanssa samalla luokalla. Poliisit kertoivat, että heillä on oikeus viedä passiton ihminen kuudeksi tunniksi poliisiasemalle, joten ehkä olisi hyvä idea alkaa kantaa kyseistä läpyskää mukana.
 
 
Macau on tällä hetkellä IHAN täynnä kiinalaisia turisteja ja voin ensimmäistä kertaa samaistua siihen fiilikseen, jota turistikohteiden asukit joutuvat jatkuvasti kokemaan. Olin menossa ostamaan itselleni kenkiä ihan normaalisti, mutta koska Forever21 sijaitsee yhden erittäin suositun turistikohteen vieressä, jouduin keskelle kiinalaisten merta. Se liikkui hitaampaakin hitaasti ja tuijotti yksinäistä blondia kaiken sen ajan edestä, kun olen Macaussa saanut elää suhteellisen rauhassa.
   Kun vihdoin pääsin kaupalle, huomasin sen olevan kiinni juhlapäivän takia. No se sentään oli omaa typeryyttäni. Takaisin kävelin pitkää kiertoreittiä, jotta en vahingossakaan enää joutuisi lähelle yhtään nähtävyyttä. Olisi niin pitänyt ottaa kuva koko kadun monien kymmenien metrien pituudelta tukkivien kiinalaisten joukosta, mutta siinä kohdassa kun yrität kulkea normaalia reittiäsi ja yllättäen siihen menee kymmenen kertaa pidempi aika kuin yleensä ja asteita on kolmekymmentä, ei hirveästi naurata.
   Macau yleensäkin silminnähden täyttyy aina viikonloppua kohden, mutta nyt ollaan kyllä ihan huippulukemissa. Ja kultaista viikkoa on vielä jäljellä viisi päivää!!! Onneksi en asu yhdenkään nähtävyyden välittömässä läheisyydessä ja saatan välttää turistit koulumatkoillakin (busseissa ne vasta ärsyttäviä ovatkin, kun tukkivat käytävät yrittäessään ensin kysyä kuskilta matkan hintaa, sitten laskiessaan kolikoitaan mahdollisimman hitaasti ja lopuksi vielä etsiessään täysin ilmiselvää maksulaatikkoa. Tämän jälkeen pitää tietysti alkaa tutkia bussin seinällä olevaa pysäkkilistaa koko perheen voimin niin, että ohi ei pääse millään. Huoh).
 
Huomenna taas virkeänä koulunpenkille ...nooot ja ehkä illalla Macaun "kuumimmalle" clubille, jossa ladies' night on keskiviikkoisin (tavallisesti sisäänpääsy 30€. Ei kiitos). Parin päivän päästä onkin jo mun 2kk Macaussa -päivä. Aika kulkee todella nopeasti! Onneksi täältä ei tarvitse lopullisesti lähteä kuin vasta neljän vuoden päästä - jos silloinkaan. En olisi valmis jättämään tätä elämää taakseni, en todellakaan. Kaikki on mennyt paremmin kuin hyvin ja Macau on jo toinen kotini - tai noh, kolmas kotini.